Elämä junnaa edelleen paikallaan. Kiire on pakottanut olemaan juuri ajattelematta parisuhteen tilaa. Välillä vituttaa enemmän, välillä vähemmän.

Tästä ei siis -- luonnollisestikaan -- ole puhuttu. Ainakaan perinpohjaisesti. Kerran, viikko-pari sitten, puoliso kriiseili jostakin, ja sen jälkeen olen miettinyt paljonkin, aina, kun olen ehtinyt. Hän sanoi ohi mennen jotakin sen suuntaista, että onko tässä enää mitään järkeä.

Niin. Onko?

Olen ollut "lomalla" pari päivää, ja on taas ollut aikaa ajatella. Ja kun huomenna palaan takaisin "kotiin", tuntuu, että olen melkein valmis sanomaan, että minustakin tuntuu sille, että tässä ei ole enää mitään järkeä.

Voi, olisipa se niin helppoa.

Kaivan tässä samalla itselleni itseinhokuoppaa. Asia, jota itsessäni eniten vihaan on nimittäin juuri se, että minun on vaikea puhua kipeistä asioista. Erityisesti en halua satuttaa muita, varsinkaan niitä, joista välitän edes jollain tasolla. Vihaan sitä itsessäni siksi, että tiedän toimivani samalla tavalla kuin äitini, ja tätä piirrettä vihaan hänessäkin yli kaiken. Tiedän, että elämänhallinnallisestihan tämä olisi loistava tilaisuus ottaa ohjat käsiin ja toimia niin kuin haluan itseni toimivan.

Olen jonkun verran miettinyt aikaisempia ihmissuhteitani, ja yrittänyt peilata niitä tämän hetkiseen itseeni. En tiedä, tekisinkö juuri paljoakaan toisin, jos olisin samojen ratkaisujen äärellä nyt. Tai ehkä tekisinkin, mutta en silti kadu asioita, joita on tullut tehtyä. Kliseistä tai ei, ne ovat kuitenkin muokanneet minusta sen, mitä olen. Vaikkakin ehkä välilä vähän hullun.

Ehkä välillä jopa kaiholla muistelen opiskeluaikoja, ja sen ajan sekoiluja. Silloin ehkä ne vakavimmat jutut on niitä, jotka nyt jättäisin väliin, jos saisin valita. Niistä ei kuitenkaan ollut mitään iloa pidemmän päälle. 

Jossain vaiheessa kokeilin roolia toisena naisena. Ainoa, mitä siinä suhteessa kadun nyt jälkeenpäin, on lähinnä suhteen ajoitus. Vähän aiemmin tai vähän myöhemmin, ja en ehkä olisi ollut toinen nainen, ja ehkä olisin onnistunut vakuuttamaan tämän tyypin siitä, että minä olen se, jonka kanssa kannattaa ne lapset tehdä. Jollain toisella kävi parempi tuuri ajoituksen kanssa, koska nyt ne lapset on jonkun tuntemattoman naisen kanssa. Ymmärrän kyllä täysin, miten tyyppi sai kaikki vastaantulevat naiset pikkusormensa ympärille; täydellinen ulkonäkö, hyvä sängyssä ja vakuuttava lepertelijä. En vielä tänä päivänäkään ole ihan varmasti perillä siitä, mikä kaikki tyypin jutuissa oli totta ja mikä vaan puhetta, jolla sai minut enemmän ja enemmän koukkuun. Toisaalta, haluan ajatella, että hän ei ehkä kuitenkaan olisi ystävyyttään uhrannut minun takiani, ellei olisi ollut edes osittain tosissaan. Toisaalta, paljonko ystävyydellä on väliä tyypille, joka sujuvasti siirtyy suoraan tyttöystävänsä luota sänkyyni tai toisinpäin.

Mikä on sopiva tasapaino oman rauhan ja yhdessäolon välillä? En edes muista, milloin viimeksi olen saanut olla kotona yksin. Mutta mietin, voinko ikinä olla parisuhteessa, jos haluan omaa aikaa. Toisen naama alkaa tympimään aika nopeasti nykyisin. Nyt tosin on ollut jostain syystä vähän rauhallisempaa. Mutta silti tuntuu, että ollaan ajauduttu tuhannen kilometrin päähän toisistamme.

Olen yrittänyt miettiä, onnistuuko parisuhde minun kohdalla ikinä. Perustanko perhettä. Vai olenko enneminkin sellainen, jonka kuuluu olla yksin? Onnistuuko suhteet ikinä niin, että se jonka itse haluat, haluaa myös sinut, loputtomasti.

Jonkun verran olen miettinyt muutamaa aiempaa suhdetta. Mietin, voisiko kaikki olla toisin. Mutta näissä suhteissa varmaan kiehtoo se, että en ehtinyt kyllästyä. Toinen, jonka kanssa vaan olosuhteiden ja tilanteiden pakosta ajauduttiin erilleen, ja toinen, joka löysi jonkun kiinnostavamman.

Toisaalta en haluaisi edes ajatella parisuhteessa olemista, haluaisin olla vapaa ja mennä miten tykkään. Ja niin vähän teenkin. Keväällä minua odottaa harjoittelujakso opintojen puitteissa. Sain vasta tietää, että pääsen tekemään sen ihan toisella puolen maata, ykköstoivepaikassani. En ole tästä kertonut vielä puolisolle. Enkä siitä, että haaveilen ensi syksynä ulkomaille lähdöstä. Tiedän olevani hirveä ihminen, mutta en vaan voi kertoa näitä asioita, joista tiedän, että hän ei hyväksyisi. Enkä edes tiedä, tahtoisinko hänen hyväksyvänkään.

Tuntuu, että olen tilanteessa, jossa haluaisin päästää irti, mutta en ole siltikään ihan täysin varma, onko se järkevää. Ja se on ihan epäreilua niin häntä, kuin minuakin kohtaan. Välillä vaan vihaan itseäni niin paljon.

Viime viikkoina energia on mennyt ennemminkin arjesta selviämiseen, kuin arjen ja elämän pohdintaan. Mutta aina, kun on aikaa pysähtyä pohtimaan tilannetta, minusta tuntuu, että olen jumissa. Ja on epäreilua keneltäkään edes ajatella, että sen kun vaan repäiset itsesi irti. Ei se mene niin.

Viimeksi vastaanotolla puhuttiin paljon parisuhteesta. Tuli kysymyksiä, joita olen miettinyt, joihin minulla oli vastaus heti. Uskallan epäillä, että tiedän ne johtopäätelmät, joita psykologi mielessään teki vastausteni perusteella.

"No miltä sinusta sitten tuntuisi olla yksin?"

"Mitä luulet, voisiko jossakin toisessa suhteessa tuntua paremmalta?"

"Tuntuuko sinusta, että ajattelet liikaa muiden hyvinvointia?"

"Miltä sinusta tuntuisi, jos puolisosi ottaisi eron puheeksi?"

Minusta tuntuu, että otan liikaa vastuuta puolisoni pärjäämisestä ja onnesta. Minusta tuntuu, että meidän suhteessa on liikaa muita ihmisiä ja heidän mielenrauhaa sekoitettuna. Ei minun pitäisi joutua ajattelemaan puolisoni vanhempien tai oman isäni mielenrauhaa.

Minun ei pitäisi joutua puolustelemaan omia tuntemuksiani ja ajatuksiani, koska siihen aina ajaudutaan, jos keskustellaan syvällisemmin suhteestamme ja sen hyvinvoinnista. Minä haluan eroon, mutta en voi tehdä sitä.

Olen niin hukassa. Ja seuraava käynti on vasta melkein kahden viikon päästä.

Olen viime aikoina huomannut, että erityisesti kaipaisin omaa rauhaa. Tilaa olla, tehdä omia juttuja. Olla vaan niin kuin huvittaa. Edes päivä omissa oloissa. Että saisi nauttia siitä, että keittiössä on siistiä.

Mutta minähän olen vasta vähän aikaa sitten ollut itsekseni pari viikkoa poissa lomareissulla.

Onko se sittenkään päivä tai pari, mitä kaipaan?

Kaipaan sitä, että saan mennä yksin rauhassa nukkumaan, tehdä sellaisia ruokia, joista ei valiteta, olla stressaamatta koko ajan kaikesta.

Hän kysyi tänään, miksi puhun ikävällä äänensävyllä. Myöhemmin yritin miettiä asiaa. Ehkä olen niin kyllästyny tähän koko tilanteeseen, että alan muuttua ikäväksi ihmiseksi. Kohta ei enää riitä sivun kääntäminen.

Minusta tuntuu kamalalle, että hän suunnittelee yhteistä tulevaisuutta, ja minä suunnittelen, milloin ja miten voisin lopettaa tämän kaiken.